Harrastelija valokuvaajan valokuvaus aiheinen blogi, jossa jaan kuviani ja bloggailen muistakin minua innostavista asioista.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Saako aina sitä mitä tilasi?

Oletko sinä saanut sitä mitä tilasit...älkääkä nyt ottako tuota sanaa tilata ihan kirjaimellisesti, sillä, tässä se tarkoittaa enemmänkin ehkä sitä, että olet varmasti haaveillut, toivonut tai etsinyt jotakin hamassa nuoruudessasi? Keski-ikäiset osaavat jo vastata tähän kysymykseen tai ainakin useimmat heistä. Se mietityttää ihan varmasti, että mitä sitä oikein tulikaan tilattua ja mitä sitten sai! Ja ihan yhtä paljon saattaa mietityttää myös se, että mitä sitten itse tuli annettua. Mitä kummaa meiltä oikein odotetaan ja mitä me odotamme? Naivisti sitä moni meistä untuvikkona kuvitteli saavansa ihan kaiken ja sitten vuosikymmenien päästä saattaa voida, todeta että sitä sain mitä tilasin tai huonommassa tapauksessa en saanut ollenkaan sitä mitä tilasin, ja entäs sitten?


Pitääkö olla hiljaa ja tyytyä osaansa, miettiä että kai minä sitten olen tämän ansainnut? Vai voiko huutaa, raivota ja olla pettynyt tai jopa katkera, ettei sitten käynytkään yhtään niin kuin tilasi? Mitä me sitten olemme tilanneet tai paremminkin mitä tulikaan tilattua? Jos toteaa, ettei tullut ruusutarhaa, vaan se risukasa. Onko korrektia ja reilua purnata, sanotaanhan sitä toisaalta niinkin, että on  myöhäistä kun...ja niin edespäin. Aina ei varmastikaan saa sitä mitä tuli tilattua, eikä välttämättä itsekkään anna sitä mitä pitäisi. Ollaanpas nyt ihan rehellisiä ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä eli olemmeko me ihmiset tyytyväisiä suhteisiimme? Mitä meillä on lupa vaatia toisiltamme?



Aloin pohtia tätä, luettuani erään artikkelin, joka käsitteli parisuhteita ja niissä esiintyviä epätasapainoja tai miksi itse kutsuisitte tilannetta,  jossa jompikumpi parisuhteen osapuolista on positiivinen, optimisti, innostuva, energinen, reipas ja ulospäinsuuntautunut ja toinen taas pessimisti, negatiivisuuteen taipuvainen, epäsosiaalinen, puhumaton, epäoikeudenmukainen, murjottava siis kertakaikkiaan aivan vastakohtaiset persoonat ja eikös sitä sanota, että ne vastakohdat täydentävät toisiaan, näinköhän?? Mutta onko suhteissa oikeus vaatia, että kumpikin pitää itsensä elinvoimaisena, siinä määrin kuin se on mahdollista, eikä nurisematta tarvitse niellä ja tyytyä sentään ihan kaikkeen. Aina kuulee sanottavan, ettei muita voi muuttaa, pitää itse muuttua, mutta eikö suhteissa ole oikeus vaatia toiselta edes jotakin?



Toista ei voi tietenkään pakottaa käyttäytymään, toimimaan, ajattelemaan tai olemaan jotakin muuta kuin mitä on. Jos toinen passivoituu, mitä se tekee parisuhde dynamiikkaan? Voiko parisuhteessa esimerkiksi kokea yksinäisyyttä? Jos olet tilanteessa jossa on piirteitä jostakin edellä luetelluista, miten siihen on päädytty, onko asiasta keskusteltu, mikä siihen on johtanut ja onko halua ja työkaluja muuttaa tilannetta? Meitä syytetään usein puhumattomuudesta, joka on usein monien ongelmiemme taustalla. Pitääkö tilanteesta olla huolissaan? Jokaisessa suhteessa on ihan varmasti jossakin kohtaa omat kipupisteensä, eikä koe saaneensa sitä mitä tilasi, mutta mitä silloin tulisi tehdä?


Epämukavissa ja vaikeissa tilanteissa saattaa olla vaikea löytää sitä tietä miten asiaa alettaisiin purkaa tai edes tuoda esille, että ei ole tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Olosuhteisiin tuppaa olemaan niin kauhean helppo tottua ja jopa tyytyä. Syyttelyyn on helppo sortua, voi olla vaikea myös kuunnella, ymmärtää toisen näkökantaa, eikös vaan? Yksin on myös kovin vaikea olla useimmiten tai lähes aina se osapuoli, joka tuo epäkohtia, ehdotuksia tai ongelmia esille, ellei koskaan saa vastinetta omille ajatuksilleen tai toinen ei tee asioille mitään, ei ikinä näe itsessään mitään vikaa. Ainakin voi rehellisesti tuoda esiin sen, ettei ole vallitsevaan tilanteeseen tyytyväinen ja kertoa rehellisesti mikä harmittaa ja turhauttaa ja yrittää näin saada toinen huomaamaan mistä kiikastaa, pitää toki myös itse olla hienotunteinen, joustava, valmis vastaanottamaan kritiikkiä, joka kohdistuu itseen, kuulla ja kuunnella myös toisen mielipide vallitsevasta tilanteesta ja kaksihan se tilanne tavalla tai toisella on saatu aikaankin, ei silloin kummankaan yksin tarvitse löytää tilanteeseen myöskään ratkaisua.


Kahden hyvin itsenäisen, voimakastahtoisen tai erilaisen persoonan voi olla vaikeata ymmärtää toistensa mielipiteitä tai jos kokee tulevansa  toisen "jyräämäksi" tai kokee ettei mielipiteilläni tai tunteillani ole mitään painoarvoa tai merkitystä, ihan sama, antaa asian olla,  tai jos kokee tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tai ymmärretyksi. Ihmissuhteet ovat haastavia ja aika ajoin vaikeitakin, mutta mikä etten jos ei saa mitä tilaa? Itsekkyyttä ei pidetä hyveenä, mutta terve itsekkyys taas koetaan hyväksytyksi ja eikö jokaisen oikeus ole olla tyytyväinen elämäänsä, jokainen kaiketi viime kädessä on oman onnensa seppä, vai miten se menikään??




2 kommenttia:

  1. Ihmisillä on tapana muuttua ajan kanssa. Itse olin nuorempana huomattavasti arempi, hiljaisempi ja elänyt aika simppeliä elämää. Olen aina ollut kuitenkin sosiaalinen ja suosittu. Kavereita ja seurustelukumppaneita on ollut riittämiin. Muistan joskus 18-vuotiaana kun olin 2-3 vkoa seurustelematta, niin se oli suorastaa aivan kummallista! Olin ensimmäisen kerran yksinäinen. Se oli aivan hirveää. Jäikö siitä sitten mieleen, että ei enää ikinä yksin?! Onneksi muutokset ihmisissä tapahtuvat yleensä hitaasti, niihin joko sopeutuu tai sitten ei. Olen sitä mieltä, että omalla kohdallani voisin elää juuri nyt elämäni ihanimpia aikoja...niin ei kuitenkaan ole. Lapset elävät omaa aikuisten elämää, itse vielä kohtuullisen hyvässä kunnossa ja taloudellisesti tilanne on vakaa. Miksei nyt voisi vaan nauttia olostaan ja olla jonkin verran itsekäs. Töissä on tietty käytävä, mutta muuten. Miksi pitää aina tehdä niin kun omat vanhemmat ovat tehneet? Eikö näitä näkymättömiä sääntöjä voi jo rikkoa? Ollaan tähän asti noudatettu tätä mallia ja se ei ole ollut hyvä. No, minä hylkäsinkin ne osittain tietyssä vaiheessa ja olen saanut siitä kuulla. Vääriä valintoja on tullut tehtyä ja isojakin virheitä. Niiden märehtiminen ei auta. On otettu opiksi ja samoja ei enää tehdä. Nuorempana halusin tehdä asioita perheen kesken. Puolison mielestä oltiin jotenkin henkisesti velkaa omille vanhemmille ja kaikki lomat piti viettää heidän kanssaan. Siitäkin huolimatta, että se tuotiin hyvin selkeästi tiedoksi, että seuramme ei ole kaivattua. Se oli hyvä, että naapurit näkivät tulomme, mutta takaovesta olisi voinut saman tien poistua. Nyt kun se oma perhe on levinnyt maailmalle, teen asioita paljon yksin, kaverien tai sisaren kanssa. Olisi mukava tehdä niitä myötä puolison kanssa, mutta toista ei voi pakottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luultavasti lähes jokainen on elämässään tehnyt jotakin mistä ei ole järin ylpeä, mutta ikä tuo usein lisää harkintakykyä...kai? Monilla keski-ikäisillä on sitkeässä ja syvällä ne joskus opitut käyttäytymismallit ja toimitaan miten jonkun odotusten mukaan tulisi tietyissä tilanteissa toimia, miksi ihmeessä? Voi jo päättää ihan itse ja tehdä omat valintansa. Kuten sanoit, niitä näkymättömiä sääntöjä voi ja saa jo rikkoa! Totta, eihän ketään voi pakottaa tekemään, osallistumaan tai innostumaan yhtään mistään, se on vaan sääli jos yhteistä tekemistä ei löydy, eikös sen pitäisi ikään kuin olla kuitenkin se oletus, että kun yhdessä ollaan, niin yhdessä sitten myös tehdään kaikenlaista?

      Poista

Kiva kun kävit blogissani, jätä toki myös kommenttisi, kiitos